BLOGI: Valinta on sinun – millaiseksi koiran kasvatat

Kirjoittaja Mervi Niemi on Suomen Eläinkoulutuskeskuksen koulutussuunnittelija.

Koirani elämänfilosofia vaikuttaisi olevan sellainen, että lähtökohtaisesti maailma on täynnä vihollisia. Eritoten nuoruuden hormonimyrskyissä jokainen lähestyvä ihminen tai koira oli uhka. Kaikista järkyttävin ja epäilyttävin tapaus olivat lenkkeilijä, joka pompahteli ja poukkoili suoraan kohti.

Minulla oli neljä vaihtoehtoa: hiljentää koira rankaisemalla sitä ei-toivotusta käytöksestä, siedättää, vastaehdollistaa tai olla tekemättä mitään.
 
Jos olisin päätynyt rankaisemaan koiraa sen muristessa ja haukkuessa lenkkeilijöille, se tänä päivänäkin vihaisi niitä, mutta pysyisi housuissaan välttääkseen rankaisun. Minun tulisi jokaisen lenkkeilijän kohdatessani olla varuillani ja muistuttaa koiraa, että niitä ei saa purra.

Ongelman hoitaminen rankaisun kautta jättää jäljelle perustavaa laatua olevan ongelman: koiran asenne ja suhtautuminen ihmisiin ja eläimiin ei muutu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tilaisuuden tullen se osoittaa aggressiivista käyttäytymistä.

Tämä tilaisuus voi koittaa monella tapaa. Useimmiten vahinko pääsee tapahtumaan, koska omistaja ei ole tarkkana ja ennakoi tilanteita, koira ei ole käskyn alla. Joskus tällaista koiraa pidetään vapaana, ja se karkaa kontrollin (rankaisun) ulottumattomiin.

Rankaiseminen on myös henkilösidonnaista eli aggressiivinen käyttäytyminen on todennäköistä sellaisen henkilön hallussa, joka ei ole rankaissut koiraa riittävän kovaa. Rähjäämisen seuraukset eivät ole riittävän epämukavat muiden kuin omistajan läsnä ollessa. Tällaista koiraa ihmiset kuvaavat usein epäluotettavaksi.

Minusta se ei ole lainkaan epäluotettava, vaan päinvastoin: voin luottaa siihen, että jossain tilanteessa se ennemmin tai myöhemmin puree.
 
Siksipä päädyin toisenlaiseen ratkaisuun, jossa oli (ja on edelleen) mukana useita koulutuksellisia elementtejä. Aloin vastaehdollistaa koiraa. Toisin sanoen "aivopesin" sitä tarjoamalla herkkuja lenkkeilijöiden ilmestyessä näköpiiriin.

Vastaehdollistamisen idea on, että ärsykkeen (tässä tapauksessa lenkkeilijä) merkitys muutetaan; pelottavasta ja uhkaavasta tehdään miellyttävä. (lenkkeilijä = makkara emännän taskusta). Rinnalla kulki myös siedättäminen: aina eivät herkut olleet mukana kuvioissa, vaan katselimme turvallisen välimatkan päästä noita outoja viipottajia. Näin se huomasi, että ne olivat vaarattomia ja juoksivat ohitse ilman niille rähinöintiäkin.

Kolmantena elementtinä koulutuksessa kulki korvaavan toiminnon kouluttaminen eli opetin koiralle mitä sen tulisi tehdä rähjäämisen sijaan.
 
Nopeaahan se ei ollut, joku varmasti ihmettelee miksi vaivauduin. No tietenkin siksi, että tätä nykyä se suhtautuu ihmisiin - niin lenkkeilijöihin kuin muilla härveleillä potkutteleviin - joko välinpitämättömästi tai hakee itse automaattisesti kontaktin minuun lenkkeilijän nähdessään.

Minun ei tarvitse olla koko ajan varuillani, voin olla 99 prosenttisen varma, että se ei pure vastaantulevaa lenkkeilijää, vaikka en ehtisi reagoida ennen koiraa. Miksikö ei 100 prosenttisesti? Koska se on eläin. Vain kaupan leluhyllyltä saa koiria, jotka toimivat satavarmasti kaikissa tilanteissä. Enhän voi koskaan tietää mitä lenkkeilijän mielessä liikkuu ja päähän pälkähtää tehdä. Tälle varaan tuon yhden prosentin mahdollisuuden.
 
Vastaantulevien koirien suhteen päädyin samanlaiseen ratkaisuun: siedättämiseen ja vastaehdollistamiseen. Tämä ei toimi kaikissa ympäristöissä ja kaikissa tilanteissa johtuen siitä, että asumme "maalla" eli koulutustilanteita ei ole riittävästi. Koulutuskentillä ja leiriolosuhteissa koira sietää toisia koiria ja ottaa sangen leppoisasti, mutta lähiölenkeillä, joita varsin harvakseltaan teemme, on työ kesken.
 
Työlästähän se on, oikotietä onneen ei ole. Kaikki eivät jaksa vaivautua. Mutta ymmärtävätkö he näiden koulutuksellisten ratkaisujensa seuraukset? 

Aiempia blogeja:

Ruokauskovaisia riittää

Sähköpannat pysyköön laittomina

Sairaus vai ominaisuus