BLOGI: Arjen sankari – hajatelmia remmin toisesta päästä

Kirjoittaja Mervi Niemi on Suomen Eläinkoulutuskeskuksen koulutussuunnittelija.

Mä ihmettelin aika pitkään, että kuka toi otsikon Arje on. Mutta kyllä mä sit kelasin, että sen täytyy olla mun emäntä. Kuka muu se voisi olla? Kuka muu tässä huushollissa yhtä tarmokkaasti yrittää katsoa sen perään ja olla sen sankari ja auttaa sitä ku minä?

Mun täytyy nyt vähän avautua, koska mä olen huolissani. Emännällä ei taida olla kaikki ihan reilassa; se unohtelee asioita ja sen tavaroita niitä löytyy ihan oudoista paikoista. Usein sille on ensin käynyt niin, että se on lähtenyt lenkille ilman mua – siis unohtanut ensin koiransa kotiin! – ja sitten me lähdetään yhdessä uudelleen sille samalle lenkille ja mun pitää viel näyttää sille mistä se on mennyt. Sit sieltä löytyy sen tavaroitakin! Kyllä mä aluksi tuijotin niitä romuja hämmentyneinä, kun niitä eteen tuli, mutta nykyään käyn maate niiden eteen.

Onneksi se älyää olla iloinen ja antaa mulle kananpaloja tai leikkii pallolla. Vois silti vähän paremman huolen tavaroistaan pitää.

Ruoanhankinnasta tuli mieleen, että kyllä on kiittämättömyys maailman palkka. Meikäläinen kantoi kortensa kekoon ja toi ruokapöytään - tai no okei, liioittelen, se oli työhuone – jäniksen, jonka nappasin tosta meidän pihalta. Mitä teki emäntä? Söi tuon herkkulounaan? Kissan viikset! Kaivoi maahan karvoineen päivineen! En kyllä seuraavalla kerralla vie ruokaa mokomalle kranttulille.

Ehdottomasti ankarin mun töistä on vahtiminen. Meidän talon vahtimisessa on aika kova homma. Autot mä saatan ohitse aidanviertä ja se onkin välillä vallan mahtavaa! Jää muuten naapurin Fordi kakkoseksi! Sauvakävelijät on ärsyttävän hitaita, mutta kyllä niidenkin saattaminen hyötyliikunnasta käy. Tiedätteks te mitä se hyötyliikunta on? Se on sellasta, et pidetään yllä kuntoa ihan tavallisissa asioissa. Ettei ajella aina autolla, vaan juostaan niiden kanssa kilpaa.

Kerran emäntäkin innostu vahtimishommiin, kun mä kävin kesken jonkun sen keksimän leikin huutamassa ohikulkijoille, että alkakaa laputtaa. Ni arvatkaa mitä; se juoksi mun perässä. Se tais tuntee ne, kun se huusi niille, että ”halvatun rakki!”. Silloin mul välähti, että se haluu vahtii yhdessä mun kanssa ja se oli musta sikasiistii ja mä käännyin huutamaan niille halvatun rakeille tositosi kovaa. Se oli emännän mielestä varmaan hauskaa koska se nauroi ihan kamalasti. Mutta sitä mä en tajua, että miksi se hakkasi päätään puun runkoon. Outoja noi ihmiset välillä.

Asuu täs huushollissa toinenkin koiraeläin. Sen sukujuuret on kuulemma saksalaiset. En mä sen juurista tiedä, mutta iso pää sillä on! On olevinaan niinku joku poliisikoira Rin Tin Tin, mutta kyllä mä olen tässä käytännössä huomannut, ettei pään koon ja älykkyyden välillä ole yhteyttä.

Iltasin mua kyllä väsyttää aika paljon; onkohan kellään muulla yhtä rasittavaa huolehtia omista ihmisistä ja olla niiden sankareita?! Joskus mä kaipaisin jotain sellaista vertaistukea. Taidankin perustaa ryhmän feisbuukkiin.

ps.
Hajatelmat kirvoitti Belgianpaimenkoiraliiton järjestämä kirjoituskilpailu – siitä otsikko

Aiempia blogeja:

Valinta on sinun - millaisen koiran kasvatat

Onko eriahdistus sittenkin eroiloa

Ruokauskovaisia riittää